torstai 23. joulukuuta 2010

Eteenpäin



Omasta ja tuottajatahojen puolesta haluan kiittää kaikkia lukijoita ja toivottaa  
Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!



Eteenpäin on koululaisen hauska runo, joka on kirjoitettu Valkeakosken Kansalaiskoulun lehteen Savikon sanomiin toukokuussa 1963. Kukahan oli nimimerkin Muuraisen kirjoittaja? Runon löydät Valkeakosken kaupungin nettisivuilta. Sinne on koottu tietoa ja muisteluita alueen jouluperinteistä. 


Eteenpäin

Joulu on jo mennyt
taakse kauas jää.
Herkut on jo syöty,
lahjat yksin jää.

Koulu alkoi taas jo meillä,
läksyt se nyt eteen tuo.
Ei oo aikaa leikkiin teillä,
tähän esteen laittaa nuo.

Monta kommellusta sattuu,
vielä koulutiellämme.
Mutta tieto kun vain karttuu,
järki ikävyydet korvaa.

Siispä lue ahkerasti,
muuten et sä selviydy!
Tietos kasvaa nopeasti,
kunhan et vain menehdy.


nimim. "Muurahainen" 1963



tiistai 14. joulukuuta 2010

Suomen Versailles






Puutarhassa kasvoi omenaapuu, josta Aleksanteri I maistoi
Voipaalassa käydessään vuonna 1819


 

Akselitie Voipaalan puutarhasta Sääksmäen kirkolle ja
puutarhan terassirakenteet eli parterrit.



 Voipaalan kartanon puutarha 1800-luvun alussa. Kuva: Museovirasto.



Nykyisen taidekeskuksen, entisen Voipaalan kartanon puutarha on huikea! Sinne istutettiin viimeistään 1760-luvun alussa ensimmäiset omena- ja kirsikkapuut sekä viinimarjapensaat (Isojakokartan selitys 1796). Kunniapiha ja sivurakennukset rytmittivät kartanon pohjoispuoleista etupihaa.Kartanon eteläpuolelle levittäytyi symmetriset kasvitarhakorttelit ja laaja hedelmätarha (asemapiirustus/palovakuutusasiakirjas 1795/1800). Voipaalan puutarha oli harvinaisuus 1700-luvun Suomen mittakaavassa missä vain harvassa Etelä-Suomen aateliskartanossa oli hedelmätarha tai hedelmäpuita yleensäkin!

Voipaalan kartanon tonttimaan ja puutarhat
kartta vuodelta 1795/1800.


Silloinen puutarhojen sommittelu perustui tiukkaan nelijakoon, jossa kasvimaakorttelit rajattiin kirsikkapuilla sekä karviais- ja viinimarjapensailla, kun taas hedelmäpuut istutettiin tasavälein omiin kortteleihinta. Puutarhat ympäröitiin suojaistutuksilla. Symmetrinen muotopuutarha liittyy tiukasti päärakennuksen keskiakseliin. Voipaalan kartanon puutarha on barokkivaikutteinen, suljettu, mutta siinä on myös kaarevia rokokootyylisiä linjoja. Isojakokartan selityksessä vuodelta 1796 mainitaan, kartanossa olleen pienehkö humalatarha ja ettei muita istutuksia kylässä tulloin ollut. Vuoden 1824 katselmuskertomuksessa mainitaan Voipaalassa kasvaneen myös peruna-, kaali- ja maustemaa. Kirsikka kasvoi tässä vaiheessa jo metsänä! "Luumupensaat" ja karviaismarjapensaat mainitaan kertomuksessa. Sokerijuurikkaan epäonnistunut kasvattaminen ajoi kartanon vararikkoon 1840-luvulla (postaus: Voipaalan siirappi). Voipaalan kautta levisi vaikutteita lähiympäristöön, kun puutarha oli avoin vieraille ja kyläläisille. 1800-luvun alussa puutarhan portilla on ollut vaivaisukko tervehtimässä tulijoita ja tälläkin hetkellä pronssiveistokset ilahduttavat puutarhassa liikkujaa.

Voipaalan puutarha elää uutta loistokautta, kun Valkeakosken kaupungin toimesta villiintyneen puutarhan keskeltä paljastettiin terassirakenteet eli parterrit. Kaupungin puutarhurin Kari Järventaustan mukaan rinteen neljä neliömaista terassia on mitoiltaan samat kuin vanhassa Gripenbergien aikaisessa (1783-1842) suunnitelmassa, samoin kuin käytäväverkosto. Puutarhan ensimmäisen poikkikujan pähkinäpensasrivistö on istutettu 1900-luvun alussa.

Hämeen pienois-Versaillen lisäksi puutarhaharrastajien kannattaa poiketa Tervapääskyn huvilan puutarhassa ja kuvanveistäjä Emil Wikströmin puutarhassa Visavuoressa. Jutikkalan kartanon puutarha on komea kokonaisuus englantilaista ja ranskalaista puutarhaihannetta mikä rakennettiin 1800-luvun puolessa välissä.

Lähteet:
Jussila, Rapola-tutkimuksia 2, Sääksmäen kolme maisemaa Valkeakoskella 2002
Hortus Fennicus, Suomen puutarhataide 2001
Jutikkalan kartanon esite
Kuvat: Laura Uimonen, Museovirasto

tiistai 7. joulukuuta 2010

Saxamaeke, Sexemaki, Sexmäki

Elias Ilkka (1889-1968), Sääksi 1964


Vanhimmissa maininnoissa Sääksmäen nimi esiintyy Saksamäen muodossa eli Saxamaeke. Myöhemmin se säännöllisesti kirjoitetaan ä:llä, aluksi Sääksenmäki ja 1550 alkaen Sääskmäkenä eli Sexmäki. Todennäköisesti kirkko ja seurakunta on 1200-luvulla nimetty lähettyvillä sijainneen huomattavan paikan mukaan. Sääksen pesä mahtoi näkyä kauas. Kerrotaan, että Sääksmäen kirkon paikalla kasvoi suuri puu, jossa oli sääksen pesä. Kun puu kaadettiin, lensi lintu Kalvolan Sääksniemeen. Toisen tarun mukaan puu sytytettiin palamaan, jolloin sääksi lensi pappilan rantaan ja toi sieltä veneellä vettä sammuttaakseen liekit. Kolmannessa tarussa kuusi on satalatvainen ja niin iso, että sen juurella olevassa kolossa mahtui yöpymään paimen laumoineen. Tarinan mukaan puussa asuva lintu samaistettiin pahoiksi leimattuihin pakanajumaliin, ja siksi kuusi kaadettiin.

Sääksmäki sai nimensä sääksen eli kalasääsken mukaan. Vaakunan suunnitteli Gustaf von Numers (1954). Kun Sääksmäki liitettiin Valkeakoskeen vuonna 1973, vaakunan 'peri' Sääksmäki-seura.

Lähde:
Alanen, Lehtinen, Rapola tutkimuksia 5, Sääksmäen vanhat paikannimet ja
historialliset kartat Valkeakoskella 2003
Jutikkala, Sääksmäen pitäjän historia 1934
Sääksmäki-seuran www-sivut
Kuvat: Voipaalan kuva-arkisto

tiistai 30. marraskuuta 2010

Ihastuttava emäntä-Virtanen

 Ananias Virtanen Rapolan harjulla (1912).


Elelipä aikanaan Huittulan raitilla Ananias Albinus Virtanen (1852-1919), jota kutsuttiin emäntä- Virtaseksi. Tämä leskimies sai lempinimensä erinomaisista emännöintitaidoistaan ja ulkomuodostaan. Hän kutoi kankaita, pesi pyykkiä, keitteli kahvia vierailleen. Ananiaksen vaatimaton 'kahvila' oli erityisen suosittu sääksmäkeläisten taiteilijoiden keskuudessa, se oli Mikko (1892-1964) ja Kalle Carlstedtin lempipaikka.

Seuraavassa kirjeessä taiteilija Kalle Carlstedtin kuvailee kahviloitsijaa kirjailija Viljo Kojolle. Kirje on julkaistu Viljo Kojon Kiusauksesta kirkkauteen ja Taiteen tie on pitkä -teoksissa.

"Rakas Salo (Kojo)
Ihastut varmasti Ananias Albinus Virtaseen, leskimieheen, joka harjoittaa kahviloitsijan ammattia kylän harjulla omassa morkussaan, missä on kaksi huonetta: toinen ylä-, toinen alakerroksellisia vieraita varten. Ananiaksella on pitkä pää kuin hevosella, korvat suuret kuin rukkaset, nenä iso ja silmät sellaiset pienet sian silmät, toinen melkein ummessa, punertavan luomen alle piiloutuneena. Hänellä on naisellisen leveät takamukset ja lyhyet jalat, mutta jalkaterät noin puolen metrin pituiset, niiettä kylllä niillä mies seisoallaan pysyy...

Sinun Kalle F:si"

Emäntä -Virtanen pääsi kylähistoriaan kirjailija Viljo Kojon (1891-1966) ansiosta ja vaikka kahvilaa itsessään ei ole, ovat mökin nurkkakivet vielä paikallaan ja hirret päätyivät Kalle Carlstedtin (1891-1952) Vohlisaareen. Emäntä-Virtanen lepää Sääksmäen seurakunnan hautausmaalla nurmettuneen ja nimettömän haudan pohjalla.


Lähde:
Sääksmäki-seuran julkaisu 1976
Kuva: kuvaaja tuntematon

tiistai 23. marraskuuta 2010

Tutkimusmatkalla






























Viikot vierähtävät niin nopeasti! Tämän kolmen viikon aikana on olo ollut kuin tutkimusmatkailijalla: paljon tutkittavaa, intoa, iloa, uusia ideoita ja ajatuksia. Olen vasta polkuni aloittanut eikä vielä ole tullut mäkiä vastaan. Olen saanut nauttia kauniista maisemista, ehtymättömästä tarinaperinteestä ja historiallisista kerroksista. Olen tutustunut kyläläisiin sekä eläviin että menneisiin :) Edessä on vielä monta kohtaamista, askelta ja nousua! Hengästyttää!

Olen päivittänyt tarinoita blogiin ja teen sitä jatkossakin. Kokoan tarinoiden pohjalta matkailupaketteja teemoittain ja kokoan kunkin teeman ympärille sopivat yrittäjät - eli sääksmäkeläiset yrittäjät saavat vieraan seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana! Minuun voi myös ottaa yhteyttä puh. 040 56 36 017 tai poiketa työhuoneella Voipaalan Pytingissä.

Aamulla kävin napsimassa kuvia Sääksmäen sillalta, olipa kaunista.

perjantai 19. marraskuuta 2010

"Suuta korviin, vatsaa polviin!"

Sika oli harvinainen kotieläin 1500-luvun lopun Suomessa.


Joulun tullessa on aika miettiä mistä hankkia kinkkua pöytään - käydäkö lähikaupassa, supermarketissa, lihatilalla vai jättää sika syömättä. Röhkivä, tihrusilmäinen porsas oli harvinainen kotieläin 1570-luvun Sääksmäellä. Jossain perheissä niitä ei ollut ainuttakaan ja parhaimmillaankin isoissa kartanoissa vain muutamia esim. Voipaalassa 5 kpl. Yleisin kotieläin oli lehmä. Lampaita oli enemmän kuin vuohia ja pukkeja. Peltojen vetojuhdat härät olivat todella harvinaisia. Hevosia oli talossa useimmiten yksi, vain varakkailla isännillä saattoi olla kaksi hevosta esim. Ritvalassa. Voipaalassa oli vuonna 1571 yhdeksän hevosta, kun verollisia oli 11.

Omavaraistalouden ja lihan maun takia kannattaa itse kasvattaa oma sikansa, jos vain tilat sallivat. Sika on syntynyt syödäkseen ja se lihoo nopeasti. Pienelle perheelle riittää vuodessa yksi ruho, isommalle perheelle kaksi. Kasvatukseen perehtyneet ovat kuulema sitä mieltä, että kaksi ahnetta sikaa syö kilpaa eli kannattaa ottaa kaksi röhkivää vaikka naapurin kanssa kimpassa ja ottakaa ne samasta sisarusparvesta etteivät ne käy lätissä tappelemaan. Siisti sika pitää aitauksessa makuusijan puhtaana eikä ulostele ruoka-astioihin vaikka se muuten kaivaa ja tonkii. Taataksesi makoisan lihan älä syötä kärsäliinille rehua vaan luonnollista ravintoa: heinää, viljaa, juurikasveja, keitetyjä perunoita, kaura- ja ohrajauhoja, ruuanjätteitä yleensä. Vitamiininä voi tarjota nokkosta silputtuna jauhoannokseen, jonka päälle kaadetaan vettä (älä anna kuumana ettei sian suu pala!). Keväästä syksyyn syötetty sika on kyllin lihava nautittavaksi jouluna.

Rapolan kartanossa Kustaa (1829-1916) ja Siina (1841-1903) Rapolan aikaan joulupöydässä herkuteltiin tietysti kinkulla laatikoiden kera. Kevennyksesi nautittiin livekalaa kastikkeen ja maustepippurin kera. Tämän jälkeen siiryttiin taas liharuokaa, jota sanottiin käristöiseksi. Se oli valmistettu tuoreesta sianlihasta sekä palvatusta lampaan ja naudan lihasta. "Suuta korviin, vatsaa polviin" tavattiin sanoa! Vyötä olikin syytä löysätä, koska joulupöydässä tarjottiin vielä riisi- tai ohraryynipuuroa rusinasopan kanssa ja jälkiruuaksi väskynärkäämit paakkelsien kanssa. Ruokajuomana kiersi sahtihaarikat tai -kannut.


Lähde:
Jutikkala, Sääksmäen pitäjän historia 1934
Kuuliala, Sydämeen piiloutunut mennyt aika 1998
Linnilä, Pihalla kasvaa lammaskaali 2004
Kuvan lähde: Papunetin kuvapankki, www.papunet.net, Marianna Ohtonen.

torstai 18. marraskuuta 2010

"Tahdon tulla kuvanveistäjäksi."

Vaatimattomaksi ja hiljaiseksi taiteilijaksi kuvailtu sääksmäkeläinen kuvanveistäjä Aukusti Veuro (1886-1954) jää usein mainitsematta puhuttaessa suomalaisesta kuvanveistosta. Aukusti syntyi Sääksmäen viehättävässä Tarttilan kylässä ja pienenä pojankoltiaisena hän kiikutti Veuron emännän erinomaista voita tulevalle opettajalleen Emil Wikströmille Visavuoreen. Kesti kuitenkin parikymmentä vuotta ennen kuin Aukusti otti ja pakkasi savityönsä ja luonnoksia veneeseen ja souti Visavuoreen ilmoittamaan, että haluaa tulla kuvanveistäjäksi. Siihen Wikström oli vastannut: "Jaa-a, kyllähän sellaiseksi pääsee, mutta se vaatii kovan koulun."

Aukusti opiskeli kuvanveistoa Wikströmin opissa Visavuoressa 1906-09 ja vuoden 1910 Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä. Ulkomaan opinnot veivät Veuron Tanskaan Rasmussenin valimolle vuonna 1914 ja kiven käsittelyä oli hän oppinut edellisenä vuonna Hangon kiviveistämössä.

Hymyilen pojan mallina oli yksi
kylän pojista Ilmari Kari.
Aukustin taiteilijakuvaa luonnehditaan luonnonläheiseksi ja pehmeän plastilliseksi. Teokset ovat tunnelmaltaan aitoja. Monet malleista löytyivät läheltä, omasta perheestä ja kylältä. Nappikuoppaa leikkivän pojan (1910) mallina oli kuvanveistäjän nuorempi veli Toivo. Aihe oli tuttu, koska Aukusti itse oli Tarttilan parhaita pelaajia. Aukusti teki useita luonnoksia samasta teoksesta. On mahdollista, että Nappikuoppaa leikkivä poika -teoksesta on pienempi kipsityö Rahakuoppaa leikkivä poika, jonka mallina oli Lauri Kari, yksi kylän pojista. Aukusti maksoi mallina olosta 1 mk/h. Kerrotaan, että Lauri oli ujostellut mallina olemista ja vannottanut, että ateljeen ovi oli pidettävä säpissä istunnon ajan. Kesken istunnon oli ateljeehen tullut talon piika, ihan vain kiusallaan, ja nähnyt alastoman pojan. Lauri oli kauhistunut, napannut housut ja ajanut piikaa takaa housuja heiluttaen! Poikaa oli hävettänyt tapahtuma niin ettei hän ollut suostunut jatkamaan taiteilijan mallina ja siinä samalla oli menettänyt hyvän toimeentulon. Laurin veli, Ilmari Kari oli mallina tutkielmassa Hymyilevä poika. Verkonkutoja mallina oli kylän postinkantaja Salminen.

Pariisin maailmannäyttelyn kunniakirja 1937.
Hyvään alkuun päässyt taiteilija perusti oman valimon pihalatoonsa vuonna 1923 ja Aukustista kehittyi taitava pronssinvalaja. Taiteilijan puoliso, Elsa Veuro oli Suomen tunnetuimman kuvanveistäjän Väinö Aaltosen sisko ja Aukusti toimi lankonsa Wäinö Aaltosen joidenkin teosten valajana. Yksi Aukustin uran kohokohdista oli, kun hän sai Paavo Nurmen patsaan valutöistä Grand Prix Pariisin maailmannäyttelyssä 1937! Tarttilaisessa kylävalimossa valettiin myös Tampereen Hämeensillan Pirkkalaisveistoksista Suomen neito ja Eränkävijä. Kyläläisten mieliin on jäänyt tapahtuma, kun isot veistokset kuljettiin valimosta läheiselle Kuurilan asemalle ja sieltä Tampereelle. Valimotyötä kesti 1930-luvulle saakka. Ateljeetilat ja valimo sijaitsivat Kuurilantien varrella, Mustakannossa.

Veuro voitti ehdotuksellaan Mietteissä 1930 järjestetyn Aleksis Kiven patsaan uusintakilpailun, jossa Wäinö Aaltonen sai toisen palkinnon, mutta kilpailulautakunta päätyi kuitenkin tilaamaan teoksen valtakunnan ykkösveistäjältä Aaltoselta! Aukustin tekemä Aleksis Kiven muistomerkki paljastettiin Nurmijärvellä 1934, mikä on yksi hänen pääteoksistaan. Sotien jälkeen monet kuvanveistäjistä keskittyivät sankaripatsaiden tekemiseen. Veurolta tilattiin sellainen kotipitäjän Sääksmäen hautuumaalle. Tähän vakavaan aiheeseen liittyy inhimillinen tarina, kun mallina ollut kylän tyttö syrjäytettiin isomman mallin toimesta. Veuro muotoili enkelin käden hoikan tytön kädestä, mutta otti loput käsivarresta rehevämmältä mallilta. Muita Veuron tekemiä sankaripatsaita on Kylmäkoskella, Metsäkansassa, Hämeenlinnassa, Somerolla ja Loimaalla.

Aukusti Veuron lapsenlapsi Anja Veuro
esittelee Maastolpan talossa Vasikanjuottaja
kipsiä, joista kuvassa Forssassa
olevan pronssiveistoksen luonnos.
Aukustin vanhemmat Juho ja Sanna ostivat Paasian talon vuonna 1912. Paasian talo on kylän vanhin ratsutila. Avioiduttuaan Aukusti ja Elsa Veuro ostivat Tarttilan raitilta Seurantalon takaa Pikku mökin (molemmat talot on purettu). Perheeseen syntyi kaksi lasta: Esko ja Jaakko.Vuonna 1953 perhe osti Männistön talon Sariolan perikunnalta. Maanviljely, veistotyöt ja valaminen rytmittivät perheen elämää. Vuonna 1970 Elsa Veuro lahjoitti Forssan kaupungille osan miehensä veistoskokoelmasta. Kuvanveistäjän syntymän 100-vuotismuistonäyttely oli Forssassa 1986.

Julkisia teoksia mm. 
Verkonkutoja, 1910-13, Forssa
Istuva tyttö, 1912, Forssa
Aleksis Kiven patsas 1934, Nurmijärvi
Vasikan juottaja 1934 (?), Forssa
J. H. Erkon patsas 1937, Orimattila
P. E. Svinhufvudin syntymäkodin muistomerkki 1937, Rapola
Hitsaajapatsas, Hetekan pääportin edessä 1948
Hämeenlinnan kaup. 300-v. mitali 1938 
Suomen Maakirjan 400-v. muistoraha 1939
Larin-Kyöstin syntymäkodin muistomerkki, 1949, Hämeenlinna
Vasikanjuottaja 1940-54, Hämeenlinna 

Lähteitä: 
Jutikkala, Sääksmäen pitäjän historia 1934
Kuuliala, Hohteessa menneiden kauniiden kesien 1992
Selin, Sääksmäen pitäjän historia II 1982 

tiistai 16. marraskuuta 2010

Lehikäisherkkuja



Kuvan kaunis esine on Tarttilan Maastolpan talon lehikäisrauta. Lehikäisten tai vohvelien paistaminen hellalla oli varmasti hikistä hommaa ennen kuin tämä hellarenkaan paikalle sopiva ja kääntyvä lehikäisrauta saatiin käyttöön. Visavuoren keittiössä oli käytössä perinteisempi malli eli pitkällä varrella oleva lehikäisrauta, jossa on myös kaunis kuviointi. Noin metrinen varsi oli sen ajan työturvallisuutta. Näin paistaja ei polttanut itseään kuuman hellan edessä.

Vohvelit, letut ja pannukakut olivat suosittua jälkiruokaa. Lehikäiset paistettiin ohuiksi ja monesti ne rullattiin. Raudan kuviointi siirtyi leivonnaisen pintaan. Rapolan kartanossa syntyneen P.E. Svinhuvudin puolison Ellenin lempiharrastuksia oli ruokaohjeiden keräily. Vieraanvaraisen Ellen Svinhuvudin reseptivihkoissa oli lukuisia vohveliohjeita, joista tässä kaksi kokeiltavaksi.

Perunavohvelit
1 1/4 kg keitettyjä kylmiä perunoita raastettuna
150 g sulatettua voita tai margariinia
suolaa
3 dl maitoa
4 1/2 dl vehnäjauhoja
2 rkl sokeria

Perunat vaivataan yhdessä voin kanssa, kunnes massa on valkoista ja kuohkeaa. Sitten lisätään maito koko ajan sekoittaen sekä siivilöidyt jauhot, suola ja sokeri. Vohvelirauta lämmitetään hitaasti molemmilta puolilta, voidellaan tavallisesti vain ensimmäisiä annoksia varten. Vohvelit paistetaan sopivan ohuina kauniin kullanruskeiksi molemmilta puolilta.

Herkkuvohvelit
4 munaa
200 g sokeria
200 g perunajauhoja
200g voita + 2 rkl voiteluun

Munat ja sokeri vispataan vaahdoksi, vaahdoksi vaivattu voi listään ja viimeiseksi perunajauhot. Paistetaan hitaasti, ei liian voimakkaalla tulella. Näihin vohveleihin ei pidä käyttää liikaa taikinaa kerralla. Erityisen hyviä tarjota kahvin tai teen kanssa.

Lähde: Lehtinen, Svinhuvud: Ellen Svinhuvud, Rakkaudesta ruokaan ja Ukko-Pekkaan

perjantai 12. marraskuuta 2010

Mustana, kiitos!

Jutikkalan kartanomuseon salin kahvikattaus.

Juotko kahvisi mustana vai kerman ja sokerin kera? Kun Kustaa IV Aadolf kolmannen ja viimeisen kerran oli kieltänyt kalliin tuontitavaran (viimeisin kahvikieltolaki voimassa 1794-1802), pääsivät suomalaiset hörppimään kahvinsa luvan kanssa. Tosin eivät kieltolait estäneet kahvin nauttimista, siitä pitivät huolen salakuljettajat. Kahvi oli 1700-luvulla säätyläisten ylellisyysjuoma, joka levisi seuraavalla vuosisadalla talonpoikien keskuuteen.

Kahvia tarjoiltiin aluksi sunnuntaisin ennen kirkkoon lähtöä tai vieraiden käydessä, mutta vähitellen kahviin jäätiin koukkuun entistä pahemmin. Kahvihammasta kolotti niin, että kahvin juonnin tapa yleistyi joka aamuiseksi minkä jälkeen juotiin vielä päiväkahvit! Mutta olipa vielä 1870-luvulla taloja, joissa kahvia ei käytetty. Sitä mukaa kun kahvin juonti tuli säännölliseksi toi se tupaan uusia esineitä. Kun kahvipannu oli 1840-luvulla harvinaisuus, olivat pannut ja rännärit yleisiä parikymmentä vuotta myöhemmin. Ennen pannuja ja rännäreitä pavut paahdettiin paistinpannusssa ja jauhettiin pulloilla.

Jutikkalan kartanon torpassa Pikku-Hietalassa kerrotaan olleen vanha kanuunanluodin, joka pantiin puuvatiin kahvipapujen päälle ja vatia heiluteltiin, kunnes pavut olivat hieroutuneet jauhoiksi. Kahvi keitettiin padassa. Ja hyvää oli vaikka mustana se aluksi nautittiinkin!

torstai 11. marraskuuta 2010

Voipaalan siirappi

Voipaalan kartano oli Sääksmäen upeimpia puurakennuksia 1800-luvun alussa.
Ikkunoita kartanossa oli 67, kun Jutikkalassa niitä oli 27. Nelikerroksinen päärakennus
rakennettiin 1790-luvulla ja purettiin uuden kartanon omistajan toimesta 1850-luvulla.
Kuva: Museovirasto.

Tiesitkö, että Voipaalaan perustettiin sokeritehdas 1830-luvulla? Tehtaan perustaminen oli silloisen Voipaalaan kartanon isännän Ulrik Johan Sebastian Gripenberg (1795-1869) idea. Idea tuli Keski-Euroopasta ja Ruotsista missä juurikkaan viljely ja sokeriteollisuus oli muotiharrastus! Gripenberg oli ensimmäinen Suomessa, joka kasvatti sokerijuurikasta.

Gripenbergin tavoitteena oli luoda alueelle sokeriteollisuuden elinkeinohaara, joka antaisi työtä maaseudun tilattomille. Gripenberg ryhtyi suunnittelemaan hanketta ja jalostamoa. Laina myönnettiin, ja Gripenberg ryhtyi toimeen: peltoa muokattiin, ojitettiin, kynnettiin, lannoitettiin. Siemenet tilattiin Sleesiasta. Rakennettiin kaksikerroksinen puurakennus ja sivurakennukset. Kellari valmistui hankkeen harmiksi vasta vuonna 1839. Isäntä matkasi Tukholmaan ottamaan oppia, koska ei raaskinut palkata saksalaista sokerimestaria valvomaan työtä.

Syksyllä 1838 korjattiin ensimmäinen sato, mikä oli ihan hyvä eurooppalaiseen tuotantoon verrattuna, 13 000 leiviskää. Mutta kellarin puuttuessa osa sadosta paleltui talven aikana! Niinpä sadosta saatiin vain 300 naulaa enemmän tai vähemmän hyvää sokeria - ja lopusta, kiteytymättömästä sokerista tuli sitä siirappia!

Seuraavan syksyn sato oli parempi (15 000), mutta tällä kertaa syksy oli lämmin ja sato pilaantui. Sadosta keitettiin sokeriliuosta, joka aiottiin kiteyttää kalliilla koneilla, mutta toisin kävi - ja taas valmistettiin Voipaalassa siirappia.

Huonosti kävi hyvälle idealle! Sokeritehtaan rakentaminen ja palkkakulut ajoivat Gripenbergin vararikkoon. Parhaimmillaan Voipaalassa ahkeroi 22 renkiä ja 35 piikaa.

Lähde: Eino Jutikkala, Sääksmäen pitäjän historia, 1934
Kuva: Museovirasto

torstai 4. marraskuuta 2010

Projekti liikkeelle

Voipaalan pakari on rakennettu ennen vuotta 1795.

Tarinoiden Sääksmäki -selvityshanke pyörähti käyntiin reippaasti syksyn sumuista huolimatta! Hankittuani tekniset vempeleet eli läppärin nettitikulla ja kännykän, suuntasin kohti uutta työpistettäni eli Voipaalan taidekeskusta. Hankkeen takana on useita toteuttajatahoja, joista yksi on Voipaalan taidekeskus. Muut tahot ovat Sääksmäen seurakunta, Saarioispuolen kulttuuriyhdistys Silta ry, Sääksmäki-seura sekä Visavuoren museosäätiö, joka hallinnoin hanketta.

Neljän kuukauden selvityshankkeemme on saanut Leader- rahoituksen Pirkan Helmi ry:n kautta. Pirkan Helmi on yksi Suomen 55:stä paikallisesta maaseudun kehittämisyhdistyksestä eli Leader-toimintaryhmästä. Pirkan Helmen "tehtävänämme on kannustaa eteläpirkanmaalaisia kehittämään omaa asuinseutuaan, lisäämään alueen viihtyisyyttä sekä synnyttämään uusia työpaikkoja ja yrityksiä".

Tarinoiden Sääksmäki -selvityshankkeen ensimmäisessä vaiheessa hankesuunnittelija poimii alueen pitkästä ja kiehtovasta historiasta matkailullisesti kiinnostavia tarinoita ja rakentaa tarinan ympärille tuote/palvelupaketin. Palvelun tarjoaisivat teemaan sopivat alueen yrittäjät, yhteisöt tai/ja kulttuuritoimijat. Mutta ennen kuin pääsemme tuotepakettien rakentamiseen on uppouduttava kirjallisuuteen ja muihin lähteisiin!